Väenuskon jumaluuksien monet nimet

Moi, voisin kommentoida tuota eri luojajumalien eläinhahmoasiaa. Käytän lähteenä toistaiseksi julkaisematonta tekstiäni. (Kaikki esittämäni ajatukset ovat omia näkemyksiäni, ja niistä voi itse kukin olla mitä mieltä hyvänsä. Perinnettämme kun voi tulkita monin eri tavoin, jo senkin takia että arkistoihin koottu runo- ja loitsuaineisto edustaa ajallisesti monikerroksista kertymää.)

-----------------

ALKUEMO

Maailmankaikkeuden alkuemo eli luojajumalatar on karjalaisissa runoissa mainittu Iro-neito , jonka alkuperäisempi muoto on Päivätär . Tämä puolestaan on auringon emoinen nimi, jonka vähemmän sukupuolittava perusmuoto on meille kaikille tuttu arkinen sana päivä. Kyseessä on aurinkoa tarkoittava ikivanha sana, jonka alkuperäinen muoto kantauralissa on päjwa.

Päivätär on myös Ilmatar – nimi jota voidaan käyttää kun painotetaan maailmaa edeltävän alkuajan aineetonta luonnetta. Itse asiassa maailman syntyä selittävässä munamyytissä aurinko syntyy vasta erään linnun muniman munan rikkoutuessa, jolloin Ilmatar voidaan ymmärtää alkuemon ”Päivätärtä” edeltävänä muotona. Auringon syttyessä munan keltuaisesta, siirtyy Ilmattaren olemus tähän lämmön ja valon lähteeseen.

Kun taas tarkastelemme munamyyttiä alun perin pohjoisempaa sukeltajamyyttiä, on kokonaiskuva hieman erilainen. Sukeltajamyytissä maailma syntyy pitkäkaulaisen linnun (tai vaihtoehtoisesti sukeltajalinnun) nostaessa alkumeren pohjasta mutaa, ja kasatessa sitä yhteen paikkaan. Tämän myytin kohdalla voimme olettaa, että aurinko paistaa jo valmiiksi taivaalla, jolloin kaiken siihenastisen luonut alkuemo esiintyy jo alun pitäen Päivättären hahmossa.

Pohjoisten itämerensuomalaisten kansojen runoista löytyy merkkejä molemmista maailman syntyä kuvaavista myyteistä; niin muna- kuin sukeltajamyytistäkin. Sukeltajamyyttiin viittaava aines on kalevalaisessa epiikassa epäsuoraa, mutta se ei tee siitä mielestäni vähempiarvoista. Tiedot sukukansojemme keskuudesta antavat aihetta olettaa, että sukeltajamyytti on uralilaisten kansojen asuttamilla alueilla kaikkein vanhin ja siis alkuperäinen maailman syntyä selittävä kuvaus, ja Päivätär eli Päivä on liitettävissä siihen saumattomasti. On täysin luontevaa, että myös meillä on säilynyt tästä myytistä vahvoja kaikuja.

Pohjoisten itämerensuomalaisten kansojen ja heimojen naapureina on kautta aikain elänyt saamelaisia kansoja ja heimoja. Molemmilla väestöryhmillä on mytologioissaan tavattomasti samankaltaisuutta, ja eittämättä kulttuurivaihtoa on tapahtunut kumpaisenkin kantaväestöjä koskevista ajoista lähtien. Saamelaisessa perinteessä maailman luojajumalattarena toimii Máttaráhkká , jonka eräs nimi on Bejvve, siis itämerensuomalaisittain ”Päivä”. Ei tietenkään ihme, että auringon keskeisyys korostuu useimpien pohjoisten kansojen tarinoissa ja todellisuudessa.

Kiinnostavaa on, että saamelaisilla alkuemo liitetään myös hahmoon nimeltä Tjoarvveáhkká eli vapaasti käännettynä ”Sarviakkaan”, myyttiseen naaraspeuraan eli eräänlaiseen taivaiseen vaatimeen . Kun seuraamme saamelaisen alkuemon sarvekkaan muodon eri myytteihin jättämiä jälki kohti hirvieläimiä koskettelevaa epiikkaa, kohtaamme Sarviakan synnyttämän Meandaš-vasan, ajoittain miehenkin hahmona liikkuvan alku-uroon. Pohdin tuonnempana kultasarvisen Päivättären ja tämän pojan mahdollista asemaa itämerensuomalaisessa perinteessä.

[Kieleen ja sanoihin liittyviä välihuomautuksia ja tarkennuksia, jotka alkuperäisessä tekstissäni ovat alaviitteitä: Iro-neidon nimi tulee venäläisestä pyhimys Irinasta, ja sellaisenaan edustaa kristinuskon sävyttämää itäistä rahvaanuskoamme. Eräät tutkijat (mm. Anna-Leena Siikala) pitävät todennäköisenä, että Iro-neidon taustalla oleva alkuperäinen maailmanluojatar on nimenomaan Päivätär. Máttar tarkoittaa pohjoissaamessa esivanhempaa ja máttaráhkku isoisoäitiä. Áhkká on vaimo tai eukko. Nimi tarkoittaa ”sarvekasta eukkoa”. Kolmea vuotta vanhempi naarasporo tai -peura on suomeksi nimeltään vaadin.]

SYNNNYT

Maailman synty

Ihmisen kannalta alkuajan luomistyötä ja siihen osallistuneita jumalia lähempänä ovat esivanhempamme, oman sukumme ja heimomme kohtalo, kantavanhempiemme vaikutus, sekä meitä ympäröivän luonnon muodostamat jokapäiväiset ihmeet ja haasteet. Kaikilla asioilla kuitenkin on syntynsä, joka kertoo jotain kyseisen ilmiön perimmäisestä luonteesta. Tuntemalla asioiden synnyt, ne jäsentyvät osaksi ymmärrettävää kokemuspiiriämme, johon voimme yrittää myös vaikuttaa.

Miten maailma syntyi

Rannattomassa alkumeressä asui Iki-Turso, väkevä ja uroinen veenjumala. Meren yläpuolella oli ilmojen loputon autius, sekä siellä vielä tekemättömän auringon haltija Päivätär, elämän äiti, joka varsinkin näin alkuaikana Ilmattarena tunnettiin. Joidenkin runojen mukaan ilman ja veen liitosta; hallitsemattomien tyrskyjen hedelmöittäessä ilmojen immen, syntyi alkuaikaa kansoittamaan kolme jumalpoikaa.

Yllä olevasta poiketen monissa kansanrunoissa kuvataan miten Iro-neidoksi nimetty alkuäiti hedelmöityy puolukasta. Tämä raskaudenselitys on maanläheisyydessään varsin hieno.

Iro-neito, impi neito,
kaunis neito kaunokainen
ikänsä piti pyhyyttä,
ajan kaiken oikeutta.
Marjanen mäellä huusi,
puolukkainen kankahalla:
”Tule, neito, poimimahan,
tinarinta riipimähän
kultasehen kuppihisi,
Vaskisehen vakkaseesi!”
Meni neito poimimahan,
sormussormi suoltamahan,
tinarinta, riipimähän,
vaskivyö valitsemahan.
Pani marjan huulillensa,
huulillensa, kielellensä.
Tuosta tyyty, tuosta täytty,
tuosta kohtu kohdustuipi,
paksuksi panettelipa,
lihavaksi liittelipä.
(SKVR VII1, 102)

Useissa runoissamme kuvataan kolmen jumalpojan syntymä, sekä keskinäinen iänmukainen järjestys. Alla esimerkki Suojärveltä, vuodelta 1846.

Saipa kolme poikalasta,
yhdenkohdun on väkeä.
Virkkoi vanhin synnynnältä:
”Olen vanhin Väinämöinen.”
Virkkoi keskin synnynnältä:
”Olen seppo Ilmarinen.”
Virkkoi nuorin synnynnältä:
”Olen nuori Joukahainen.”
(SKVR VII1, 103)

Ensimmäinen veljeksistä on suuri sampi , hauenkaltainen veden haltija. Tämä aaltojen ahti, suvannon sulho ja vesien Väinämöinen kyntää merenpohjan muodot mieleisikseen. Hän möyrii luotoja ja syövereitä, sekä kaivaa kalahautoja.

…Vaka vanha Väinämöinen,
haukina meressä uipi…
(SKVR I1, 12)

Joidenkin runojen mukaan työ ei ole helppoa.

"Mitä itket Väinämöinen,
uriset Uvantolainen ?"
Sano vanha Väinämöinen:
"Ompa syytä itkeä,
vaivaa valittaak,
jo olen kauvan merissä ollut,
lapioinnut lainehessa,
olen luonnut luotoloita,
salasaaret siunaellut."
(SKVR I1, 64)

[Ja taas kielellisiä selvennyksiä: Sampi tarkoittaa vanhastaan suurta haukea, haltijakalaa, kalojen emoa eli emuuta, emäkalaa, suurta vahvaa miestä jne.
Väinä tarkoittaa leveää ja syvää, hitaasti virtaavaa jokea tai salmea. Kantasana uva viitannee virtaukseen ja virtaan, ollen sukua sanojen vuo ja uoma kanssa.]

Keskimmäinen Päivättären synnyttämä veljes on mahtava ilmojen kokko, suurisiipinen kotka Ilmarinen. Nuorin taas on kaarevakaulainen joutsen, jonka tunnemme nimellä Joukahainen.

Lienee niin, että pohjan muotoja tehnyt Väinä pyytää lopulta valkeaa joutsenta nostamaan merenpohjasta mutaa maan muodostamiseksi. Pitkää kaulaansa kurottamalla Joukahainen nostaa ylös aina vain enemmän maata, kunnes keskelle merta on muodostunut ”mätäs märkä maita vanhin”. (Tässä yhteydessä mieleen nousevat monet joutsenta - ja joskus samassa yhteydessä myös munaa - esittävät kalliomaalauksemme. Kuvat ajoittuvat kivikauden lopulle sekä pronssikauteen, mikä käy ajallisesti yksiin kantasaamelaisten ja kantasuomalaisten nyky-Suomen alueelle siirtymisen kanssa. Olisiko uralilainen tulokasväestö kokenut tärkeäksi maalata pyhiin kiviin kuvia maailman synnystä, eli vaikkapa maan muodostamisessa auttaneesta myyttisen pitkäkaulaisesta Joukhasesta?)

Kotkanhahmoinen ilmojen hallitsija Ilmarinen etsi nyt pesäpaikkaa, ja löytää viimein merestä pilkistävän vetisen maapaakun, jonka veljensä ovat saaneet aikaan. Kokko ilmoinen munii sille munan, mutta ankara tuuli vierittää sen veteen. Muna särkyy.

Kotkalintu korpilintu,
se ihala ilmalintu,
lenteli kesoisen päivän,
sykysyisen yön pimeän,
etsi maata maataksehen,
lehtoa levätäksehen,
muroa muniaksehen.
Sai mättähän meroista,
muni kultaisen munaisen,
valoi vaskisen pesoisen.
Tuli tuuli aivan tuima,
meren viihkura vihainen,
vieretti munat vetehen,
laski pesän lainehesen.
(SKVR III2, 2536)

Kotkanmunan särkyneistä osista syntyy ”kuu kumottamahan, päivä paistamahan, ja tähdet tuikkimahan”. Taivaista alkuperää olevasta kokon munasta luodaan siis ylisen rakenteet. Maa taas saa alkumuotonsa meren mudasta joutsenen ankaran työn myötä. Kalahaudat, aliset altaat ja pohjan pihat ovat puolestaan jouhipartaisen Väinä-sammen tekosia. Maailman syntyyn osallistuu siis kolme eläinjumalaa. Näistä vanhin eli Väinä on vesien viisas äijähauki, keskimmäinen eli ilmojen haltija Ilmamo on suuri taivainen kokko, ja nuorin eli Jouka kulkee joutsenen hahmossaan niin vedessä kuin ilmoillakin.

[Lisää kielellisiä selvennyksi: Ilmaisu salasaaret viittaa näkymättömiin saariin; siis vedenalaisiin karikkoihin ja muihin pohjanmuotoihin. Kokko tarkoittaa kotkaa, sekä toisaalta kotkaan liitettävää riittitulta (vertaa mm. juhannuskokko). Jälkimmäinen merkitys yhdistää tulen synnyn taivaiseen kotkaan. Aiheesta lisää jäljempänä, kohdassa ”Tulen synty”.
Joukahainen tarkoittaa joutsenta eli joukhasta (viime mainitun ollessa peräpohjalainen joutsenta tarkoittava murresana). Kuu tarkoittaa vanhastaan rasvaa.]

Maailmanpuun synty

Kolmikerroksisen maailman mutaiseen keskusrutakkoon kasvaa suuri paju eli ”rutimoraita”. Tämä ”paju puita ensimmäinen” on lopulta niin kookas, että sen juuret johtavat pohjolaan saakka, latvuksen tavoitellessa korkealla kuumottavaa päivää. Tässä kohdin on hyvä lainata vanhaa sanontaa:

Mätäs on märkä maita vanhin
paju puita ensimmäinen.

Kokko Ilmarinen pitää tämän maailmanpuun huipulla pesäänsä. Kolmikerroksinen maailma on nyt valmis. Tukeudun jälleen vanhaan sanontaan:

Vesi on vanhin veljeksistä,
kokko taivaan lintusista.

Tulen synty

Tulen alkuperä on taivaalla. Ensimmäisen tulen iski kokko Ilmarinen.

Istu kokko kourillansa,
kynsillänsä kyyhätteli,
paksun paaen pallealla,
vaaran vaskisen nokalla.
Iski kynsillä kivehen,
kourillansa kalliohon,
siitä kimposi kipinä,
sinkosi sininen liekki.
(SKVR XII1, 4637)


-------------------------------

Yllä olevat tekstini edustavat maallikon tulkintaa uskomusperinteemme vanhakantaisimmasta aineksesta. Mielestäni tämä henkisen perintömme muinaisin aines on samalla sen iättömin ja kestävin osa, sillä itämerensuomalaisen mytologian tuhansien vuosien aikana tapahtuneet merkittävätkään painotusmuutokset eivät ole sitä kokonaan kadottaneet näkyvistä. Kun katsomme riittävän tarkasti, myyttimme palautuvat pyyntiväestön ja ympäröivän luonnon välisiin suhteisiin, sekä šamanismin jäsentämään maailmanselitykseen. Painotan omassa väenuskossani juuri tätä näkökulmaa, mutta muitakin yhtä arvokkaita tapoja on olemassa.

Rathan, ymmärsin mielestäni oikein hyvin. Sinulla on oivallinen tapa jäsentää aihetta! Kuvastaa sitä miten hienosti epädogmaattinen perinteemme taipuu erilaisten tarkastelutapojen sekä näkökulmien tueksi. Myyttejämme, jumaluuksiamme, väkiä, haltijoita jne. voi katsoa monin eri tavoin, ne voidaan kokea monin eri tavoin, ja ne tarjoavat tilanteesta riippuen runsaasti erilaisia, mutta toisiinsa verrattuna ihan yhtä valideja merkityksiä.

Koen myös, että aika usein ihmiset puhuvat tyystin samoista asioista, mutta vain hieman eri sanoin. Ikään kuin itselleen sopivimmalla kielellä.