Shamanismi

Itämeren pohjoispuolisten itämerensuomalaisten kansojen (tai nykyään karrikoiden "suomalaisten") šamanismi on aihe, josta esiintyy toisistaan poikkevia näkemyksiä niin tutkijoiden kuin uskomusperinnettämme jatkavien ja elvyttävien keskuudessa. Joillekin šamanismi on tärkeä osa väenuskoisuutta (tai suomenuskoisuutta, tai suomalaisten perinteiden seuraamista, tai... rakkaalla lapsella on monta nimeä), kun taas toisille sillä ei ole minkäänlaista asemaa omassa luonnonuskoisessa tai muutoin henkisessä elämässä. Näin myös karhunkansalaisten keskuudessa. Itse satun harjoittamaan šamanismia, ja olen vuosikymmenten saatossa pyrkinyt kehittämään toimintani ulkoista muotoa ja rituaalista olemusta hiljalleen sellaiseksi, että se vastaa sisäistä näkemystäni ja kokemustani itämerensuomalaisesta noituudesta.

Katson, että šamanistinen toimintani kytkeytyy suomalaisheimoisten vanhaan noitaperinteeseen, ja omalla tavallaan jatkaa sitä. Perustelen kokemaani ja kantaani sillä, että kaikki noitumistoimeni pulppuavat itämerensuomalaisen mytologian ilmentämästä maailmankäsityksestä. Lisäksi - ja tämä lienee se oleellisin - kaikki noitumistoimeni pohjaavat omiin kokemuksiini luonnostamme, henkiolennoistamme, sukuni vainajahengistä, kantavanhemmastamme karhusta jne. Vertailevan uskontotieteen, folkloristiikan, kirjallisuushistorian, kansatieteen, historian ja muun akateemisen tutkimuksen erottamat "suomalaiseen šamanismiin" liittyvät seikat ovat toiminnassani eräänlaista kommentaaria; polkuani sävyttävää ja sitä paikoin täsmentänyttä kiinnostavaa lisätietoa.

Yllä oleva toimikoon jonkinlaisena vastuuvapauslausekkeena. Jos joku puhuu "suomalaisesta šamanismista", on syytä ymmärtää, että taustalla saattaa olla melko villejäkin virhekäsityksiä aiheesta. Alla hieman perustietoa.

     Uskontotieteellinen tutkimus puhuu itämerensuomalaisten heimojen vanhakantaisesta šamanismista ja toisaalta sitä nuoremmasta tietäjälaitoksesta. Vanhaan pyyntikulttuurin aikaiseen perinteeseemme kytkeytynyttä šamanismia on leimannut sielumatkoja suorittavan noidan pyrkimys tiedon ja avun noutamiseen henkimaailmasta, haltijoilta, sekä luonnonvoimilta. Rautakauden kuluessa kehittynyt tietäjälaitos taas painottaa loitsimista eli sanan voimaa, sekä toisaalta tietäjässä itsessään olevia voimia. Itse katson, että nämä kaksi traditiota – noitaperinne ja tietäjälaitos – ovat ajallisesti ja paikallisesti jossain määrin limittyneet toisiinsa, niin että rajanveto niiden välillä ei aina ole aivan yksiselitteistä.
     Šamanistisen noitaperinteemme sitkeyttä kuvastaa mm. se miten Turun akatemian professori Henrik Gabriel Porthanille 1700-luvun lopulla kerrottiin miten maamme loitsijat ja noidat vielä tuolloin menettivät tajuntansa, ja tässä tilassa heidän sielunsa vaelsi tiedustelemassa salattuja luotteita ynnä muuta tärkeää tietoa. Ekstaattiset haltioitumismenetelmät omaava tietäjälaitos puolestaan eli vahvana vielä sata vuotta myöhemmin, ja onpa yksittäisistä myrrysmiehistä havaintoja myös nykyajalta. Esimerkiksi folkloristiikan emeritus professori Anna-Leena Siikala havainnoi 1960-luvulla erästä itäsuomalaista tietäjää, joka loihtiessaan haltioitui niin hurjasti, että urallaan vielä suhteellisen kokematon Siikala pakeni peloissaan ulos.
     Vanhakantaisen uralilaisen šamanismin kotoperäinen muotomme eli noituus sai siis rautakauden kuluessa rinnalleen tietäjien luotsaaman kulttuuri-ilmiön, jossa painopiste oli kalevalaiseen runomittaan lauletuissa runoissa sekä ääneen lausutuissa loitsuissa. Ajan mittaan vakiintuneessa tietäjälaitoksessa katsottiin laulujen ja loitsujen sanojen jo itsessään pitävän sisällään väkeä, jolla kyettiin vaikuttamaan ihmisen toimintaympäristöön ja eri haltijoihin sekä henkiin. Samalla alettiin painottaa tietäjän hahmossa piilevien voimien merkitystä. Uuden aikakauden tietäjät nostattivat luontoaan ja haltioituivat siinä missä noidatkin, mutta heidän ei noitien tavoin tarvinnut enää suorittaa vaativia sielumatkoja apua ja neuvoa noutamaan. Pyhien laulujen tuntemus, väekkäitten sanojen mahti, sekä tietäjän oman ihmishaltijan (eli luonnon) voima riittivät turvaamaan rituaalin kohteena olevien ihmisten tavoitteet.
     Myöhempien aikojen tietäjistä vallan toista esittää Elias Lönnrot, joka vuonna 1880 kertoo miten ”....kivillä istuen sanottiin tietäjien kulkeneen yli jokien ja järvien ja heidän henkensä ruumiista erillään matkustaneen muilla kaukaisillakin paikoilla tietoja saamassa ja sitten jonkun tiiman perästä jälleen yhdistyneen ruumiiseen. Semmoiseen henkimatkaan olivat jonkun taikarunon hiljaisella hyrinällä valmistautuneet, siitä tainnoksiin joutuneet eli ´loveen langenneet´ ja sillä aikaa, kun henki itsepäällänsä kulki, ruumiin, kuin hengetön ruumis ainakin, kuolleena maanneen, sitten hengen matkoiltaan palattua jälleen vironneen.” Ainakin Martti Haavion mukaan Lönnrot saattaa tekstissään puhua saamelaisista noidista, mutta täysin varmaa tämä ei ole. Oli miten oli, noidan toimia kuvaava kotoinen loveenlankeamisanastomme ei jätä epäilyksen sijaa pohjoisten itämerensuomalaisten sielumatkaperinteen suhteen.

     Katson, että pyyntikulttuureille ominainen šamanistinen noitaperinne ja toisaalta maata viljeleville yhteisöille ominainen tietäjälaitos lauluineen ja loitsuineen eivät omassa ajassamme ole ristiriidassa keskenään. Jokainen väenuskoinen henkilö ja yhteisö voi valita itseään puhuttelevimman vaihtoehdon tai niiden jonkin yhdistelmän. Molemmilla päävirtauksilla kun on joka tapauksessa tavattomasti yhteistä. Esimerkkejä ovat käsitys maailman kolmikerroksisesta rakenteesta, alkuaikojen luojajumalat, asioiden synnyt, luonnon väet ja haltijat, animistinen sieluoppi, karhun merkittävä asema, suvun ja heimon vainajien kunnioitus, pyhien luonnonpaikkojen palvonta, antimien jättäminen niin näkyville kuin näkymättömille palvonnan kohteille, vuodenkiertoon liittyvien taitekohtien tunnistaminen ja niitä leimaava seremoniallisuus, sekä monien uskomuksellisten rituaalien aikana toimivan erityisosaajan johdatus. Eroja saattavat olla sairauksien selityksiin liittyvät yksityiskohdat, niin sanottuun sielumatkaan liittyvät seikat, noidan tahi tietäjän soitin, sekä nuoremmassa perinteessämme näkyvä maatalouskeskeisen kulttuurimaiseman asema. Siinä maisemassa toimii väkiä ja haltijoita, jotka ovat pyyntikulttuurille osin vieraita.

Ja vielä eräitä tarkennuksia sekä yksityiskohtia.

Myöhempien aikojen tietäjälaitoksesta puhuttaessa tietäjän toimeen on valikoiduttu joko suvun kautta tai sitten eräiden synnynnäisten merkkien perusteella. Jos siis henkilö on kuulunut väekkääseen tietäjäsukuun (näin erityisesti karjalaisen kulttuurin piirissä) tai hän on syntynyt hampaita suussaan ("ikäistään viisaampana"), hän on saattanut valikoitua yhteisönsä tietäjäksi. Muitakin teitä tietäjyyteen on taatusti ollut.

Noitaperinteen kohdalla tietomme ovat hatarammat. Vertailevan tutkimusotteen perusteella sanoisin, että sukuyhteys on saattanut olla yksi tapa, mutta suoraan yksilöön kohdistuneet henkimaailman vaatimukset ja näyt se todennäköisin.

Entä sitten noidan varustus? Kansanuskoisen aikakauden tietäjällä apuna ovat voineet olla erityinen päähine sekä vyö. Niillä on saattanut olla niihin kätkettyjen väekkäiden taikakalujen lisäksi myös ulkoisia, symbolisia merkityksiä. Tietäjä on asiaankuuluvassa toiminnallisessa yhteydessä tunnistettu mm. vyöstään ja päähineestään.

Päähineellä ja vyöllä saattaa olla vanha, aina itämerensuomalaiseen noitaperinteeseen ulottuva yhteys. Varmaa tämä ei ole, joskin mielestäni todennäköistä. Tästä huolimatta vyö ja päähine ovat ne kaksi "asustetta" mitä itse en käytä noituessani. Minulla on valintaani liittyvät henkilökohtaiset syyt, joihin en tässä yhteydessä mene.